2018 / 14 marraskuu

Autoilu-uutisia


Annoin syyskuussa puolikkaani Rellusta, tuosta nelipyöräisestä oravanpesästä, yhteishuoltajalle. Tammenterhoineen päivineen annoin, enkä pyytänyt mitään, eikä yhteishuoltajakaan vaatinut maksua siitä hyvästä, että otti omistukseensa tuon kulkuvälineen, jota hän tässä taannoin nimitti “sinun entiseksi autoksi”. 

Saatoin jättää tuohon entiseen autooni joitakin käytön jälkiä. Yhteishuoltajan hermojen säästämiseksi en mainitse niistä mitään. Sanon ainoastaan, että minusta se puomi näytti kevyeltä ja olisi voinut siirtyä ihan pienestäkin hipaisusta.

Syyskuussa sain uuden puolikkaan auton. Punaisen, kananmunan muotoisen auton, jossa on kodikas tunnelma. Äiti asuu syyskuusta toukokuulle auringon alla ja ehdotti, että ottaisin käyttööni hänen autonsa. Otin, tietenkin. Olin ostamaisillani jonkun pienen sähäkän, suloisen, hauskan tai muutoin ulkoisin kriteerein valittavan auton, mutta otin sittenkin tuon mummillisen mobiilin, josta on seksikkyys etäällä. 

Äiti laittoi takapenkille räsymatonkin suojaksi, joten auto on kuin liikkuisi paikasta toiseen suloisella punaisella torpalla. Jos Rellussa olin kuin mikäkin sutenööri, tässä autossa olen jotain täysin muuta, mikä ikinä onkin sutenöörin vastakohta.

Auto on tuottanut paljon iloa niin minulle, poliisille, kuin pysäköinninvalvojillekin. Se on saanut näinä parina kuukautena enemmän viranomaisten huomiota kuin Rellu koko yli kymmenvuotisen yhteisen historiamme aikana. 

Poliisin kirjallinen huomautus koska 28.10 klo 10:05 Inkoon aseman kohdalla ajoin 83km/h, vaikka rajoitus oli 80km/h. Ja siitten on tämä Punavuori ja nämä pysäköintihaasteet. Paikkoja on vähän, ne on pieniä,  paikan löytäminen on verraten haastavaa. Pari kertaa olen vilkut päällä istunut autossa ja katsonut opetusvideota, jossa kerrotaan miten taskuparkki tehdään. En koskaan muista mikä rekisterikilpi piti näkyä mistäkin ikkunasta tai peilistä missäkin kohtaa parkkeerausprosessia ja olen huomannut, että jos katsoo väärästä peilistä väärään aikaan, niin auto ei osu siihen kohtaan johon sitä yrittää asetella.

Ja sitten on ne liikuteltavat tietyömerkit, joita ne siirtelee autosi luo pyytämättä ja yllätyksenä. Eräänäkin sunnuntai-iltana löysin lopulta soveliaan paikan tälle munanmuotoiselle punaiselle autolle. Seuraavana päivänä autoa ei enää ollut, mutta sen tilalla oli tolppa, jossa kerrottiin, että kyllä he siirtävät autosi tämän kyltin tieltä. 

Soitin tolpassa olevaan numeroon ja kaipasin autoa. Ystävällinen nainen kysyi, minkä merkkinen auto oli kyseessä. Kerroin, että se on Citroen. Kyllä, se on Citroen. Minkälainen Citroen? No sellainen, jossa on Citroen-merkki ja ehkä joku C ja mahdollisesti joku numero. Mutta se on punainen, on varmuudella punainen. Ja on neljä ovea. Entä rekisterinumero? Hm. Siinä on V. Kolme kirjainta, ja joku niistä on V, ja kolme numeroa myös perässä. Numeroista minulla ei nyt valitettavasti ole aavistusta.

Ja katso, antamistani tiedoista huolimatta nainen kertoi, että autoni on hinattu Albertinkadulle ja he saattavat lähettää siirtokuluista laskun. Ja niinhän se olikin, eivätkä unohtaneet lähettää laskuakaan.

Ja sitten oli se toinen pysäköintisakko siitä toisesta kerrasta ja toisesta paikasta, joka oli kyllä muuten sallittu ja sovelias, muttei kuitenkaan arkisin klo 9-16. Se oli ihana paikka, aivan portin lähellä, kadun toisella puolella. Monen päivän ajan kävelin ohi ja kiittelin hyvää onneani ja loistavaa pysäköintiä ja ajattelin, etten lähde minnekään kun on noin hieno paikka autolla. Kunnes eräänä päivänä huomasin, että tuulilasissa oli jokin lappu, eikä se ollut mikään alennuskuponki. 

Tähän muuttaessani ajattelin, että parkkipaikka talon parkkihallista olisi vähän liittoittelua ja turhan kalliskin, mutta saattaa olla, ettei siinä olisi mitään liikaa, ja olisi ehkä jopa edullinenkin.

Lopuksi vielä maininta niistä sinisistä pyöreistä merkeistä, joissa on valkoinen nuoli joko oikealle tai vasemmalle. Kokeilemalla olen huomannut, että ne tarkoittavat sitä, että saa kääntyä ainoastaan nuolen osoittamaan suuntaan, eikä lainkaan siihen toiseen suuntaan. Yleensä se johtuu siitä, että kyseessä on yksisuuntainen tie. 

Stories of Life on sarja vanhoja Facebook-päivityksiä, joita on toivottu uusintoina. Facebook on minulle ennen kaikkea jakamisen ja tarinoidenkerronnan paikka. Jaan tarinoita vähän tutummille ystäville ja tällä tavalla säilytän tunteen, että tarinani ovat yksityisiä. Mutta ajan kuluessa niistä häviää yksityisyys, ja silloin ne ovat vain tarinoita. Anekdootteja elämästä. Silloin ne voi jakaa jo vaikka vähän muidenkin kanssa.