Jotta voisin rakastaa on narratiivinen tietokirja rakkaudesta. Tarkastelen rakkautta, pelkoa ja rakastamisen esteitä analyyttisesti ja lähdekirjallisuuden kanssa keskustellen, mutta kerron myös anekdootteja omasta elämästäni ja tarinan yhdestä pelosta, sen rakenteesta ja halustani rakastaa.

Minua kiinnosti kysymys, mitä on rakkaus? Ja miksi se on toisinaan niin vaikeaa? Jos kerran kaikki haluavat rakastaa – miksi kaikki eivät rakasta? Miksi toisen kohtaaminen on toisinaan pelottavinta ikinä?

Rakkaudesta ja pelosta puhuttaessa rakkaus ja pelko jäävät helposti kumpikin hämäräksi metaforiseksi hötöksi. Suuria abstraktioita kummatkin. Siksi tarkastelin rakkautta pelon konkreettisten anatomis-fysiologisten rakenteiden kautta: mitä inhimillisissä kohtaamisissa tapahtuu ja minkälaiset kohti ja poispäin vetäytymisen voimat meitä kaikkia ohjaavat.

Kun tarkastelee rakastamisen patologian rakennetta, näkee sen sivusta, rivien väleistä ja läpi katsomalla jotain olennaista rakkaudesta. Pelon läpi katsottuna rakkautta on helpompi ymmärtää.

Rakkauden täsmällisin määritelmä on, että se on kohtaamista. Kohtaaminen tapahtuu aina samaan aikaan suhteessa itseen että toiseen – toista on vaikea kohdata kohtaamatta itseä. Määritelmä sisältää ajatuksen dynaamisuudesta. Kohtaaminen rakkaudessa on liikettä. Rakkaus ei ole staattista, pysähtynyttä, se ei suostu jähmettymään. Liike jatkuu pysähtymättä.

Rakkauden ehkä suurin harha on se, että joskus päästäisiin perille suhteeseen tai tilaan, jossa voi kokea vain hyviä tunteita. Että kaikki hankalat hetket loppuvat, ja sitten on vain perillä olemisen autuus. Paradoksaalisesti näin voikin olla, muttei koskaan ilman kohtaamiseen kuuluvaa liikettä. Rakkausoptimistinen lopputulema olisi tämä: Kun suostuu kohtaamiseen ja liikkeeseen, löytää etsimänsä onnen.