“Erityisen voimansa ydinperhe saa siitä, että se historiallisesti ontologisoi ydinperhesuhteet. Nimenomaan ydinperhettä ontologisoiva ymmärrys patologisoi ei-ydinperhemallin mukaiset perheet, siis sateenkaariperheet, eroperheet, yksinhuoltajaperheet, lapsettomat perheet, uusperheet ja adoptioperheet poikkeuksiksi. Se saa ne näyttämään äärimmäisiltä, kummallisilta, puutteellisilta, vajailta, väärin muodostuneilta, tai jopa naurettavilta. Ydinperheontologiaa vasten ne näyttäytyvät riittämättöminä ja pulmallisina, ikään kuin ne kaipaisivat selityksiä.” (Ydinperheen politiikka, Gaudeamus 2009.)

Väitöskirjatutkimuksessani Ydinperheen politiikka tarkastelin ydinperheen historiallista välttämättömäksi muotoutumista, historiallista ontologisoitumista. Miten syntyi ja synnytettiin ajatus ydinperheestä, joka on välttämätön ja oikea? Samalla kun ydinperhe ontologisoitui, sen ympärille synnytettiin kannatteleva hyvinvointivaltiollisten käytäntöjen verkosto, joiden tavoitteena on ollut tukea perhettä ydinperheenä. Samalla kun perhettä on pidetty luonnollisena, annettuna ja yksityisenä, se on politisoitunut ja tullut julkiseksi tavalla, joka näyttää olevan sen olemassaolon ehto. Näin ollen luonnollinen ja lähtökohtainen ei ikäänkuin näytä pysyvän koossa omin voimin, vaan tarvitsee jatkuvaa kannattelua ja kriisiapua.

Tutkin lähihistoriallisten aineistojen kautta perheen paikkaa ja merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa. Tutkimus on tarjonnut historiallisen ja kriittisen perspektiivin moniin vakiintuneisiin perheestä, perhetyöstä ja -politiikasta puhumisen tapoihin ja tuonut näkyviin, miten historialliset edellytykset vallitseville perhepuheille ovat muodostuneet.