2017 / 28 helmikuu

Rellu Post Scriptum


Rellun konepellin alla asuu orava. Rellu jätti meidät postin eteen. Tyhjäsi akkunsa yks kaks. Soitin naapurille, naapuri tuli ritarillisesti paikalle johtojen kanssa. Siellä akun vieressä oli oravan pähkinävarasto.

Yhteishuoltaja sanoo, että Rellulla on elinaikaa enää muutamia päiviä. Rellun katsastusaika lähestyy ja yhteishuoltaja uskoo, ettei Rellu läpäise enää seulaa. Pohtii, kannattaako edes yrittää, sillä Rellun parhaat päivät on ajettu. Rellu on mahdottoman likainen ja ruosteinen. Sitä ei voi kuulemma pestäkään, sillä antenni irtoaa autopesussa — yhteishuoltaja tietää antennin ruostuneen kiinni: autopesuri irrottaa antennin ja koko katon, hän kertoo.

Muistan kun Rellu tuli elämäämme. Minä olin sitä mieltä, ettemme tarvitse autoa. En ole koskaan oikein välittänyt autoista, mutta haluttomuuteni hankkia autoa osoitti minulta huonoa itsetuntemusta. Pikkukaupungin tyttönä minä RAKASTAN autolla ajamista. Auto on vapautta. Auto on suomipoppia. Auto on pitkä kuuma kesä ja mä aioin elää sen.

Harasin vastaan. Lyhyesti. Menimme autokauppaan ja istuimme Renault Scenic –merkkiseen autoon. Auto oli jättimäinen. Purskahdimme nauruun. Seuraava auto johon istuimme, oli Rellumme.

Alkuun Rellu oli erään avioliiton hyvien hetkien näyttämö, sillä vauva nukkui autossa hyvin. Autossa juteltiin. Se oli myös erään avioliiton viimeisten metrien näyttämö: muistan yhdenkin kerran maantiellä jossakin Mäntän paikkeilla, kuinka vaadin, että auto pysäytetään ja minut jätetään pois. Olin raivoissani jostain, en enää muista mistä, ja oli mahdoton ajatus, että istuisin miehen vierellä enää metriäkään. Istuisin mieluummin juhannusaaton ojanpientareella suomalaisessa maalaismaisemassa.

Rellussa esikoiseni huomautteli ajotaidoistani jo vaippaikäisenä. Olimme jossakin Espoossa enkä löytänyt Helsinkiin. Helsingistä löytää kyllä Espooseen, muttei päinvastoin. Joka puolella on kylttejä, jotka osoittaa Nöykkiöön, Haukilahteen, Soukkaan ja ties minne, mutta missään ei ole kylttejä, jossa sanottaisiin että aja tuonne, siellä on Helsinki.

Etsin epätoivoisesti tietä Helsinkiin. Esikoinen sopotti tuttinsa välistä, että ”äiti sä ajat huonosti”. Ajattelin, etten ota tuollaista palautetta vastaan keneltäkään, joka istuu vaipoissaan kykenemättä irrottamaan turvavöitä itsenäisesti.

Kuopuksen ollessa vauva ryttäsin Rellun konepellin. Sörnäisten rantatien liepeillä valoissa ihan vain yhtäkkiä ajoin edellä ajavan auton perään. Ihan varottamatta. Väitin silloin, että vauva oli itkenyt ja nostin helistintä maasta, mutta paljastan teille nyt, että tosiasiassa minulla oli uusi iPhone ja hivelin puhelintani.

Täyskasko oli muutamaa viikkoa aiemmin lopetettu, joten Rellun konepelli oiottiin kotikutoisesti, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, että jonkin ajan kuluttua Rellun konepelti alkoi ruostumaan. Näin siitä tuli Runollinen Rellu.

Valtavan maastoauton omistaja otti paljon kuvia minusta, Rellusta ja Rellun rekisterikilvestä, vaikka tulin heti kiltisti ulos autosta ja sanoin, että minä se olin. Todistusaineisto oli kiistatonta kiistettäväksi.

Kuopukseni koetteli Rellussa minua kieltäytymällä nukkumasta autossa. Vauvana, tai milloinkaan muulloinkaan. Hän huusi suoraa huutoa, ja isommaksi kasvettuaan pystyi kertomaan, että hänellä on huono olo. Kävi ilmi, että hän potee matkapahoinvointia.

Kuopus on kuitenkin ollut iloinen oksentaja. Hän tyhjentää aina vatsalaukkunsa siististi ja hyväntuulisesti syliinsä ja kertoo sitten kiinnostavia yksityiskohtia meille muille: ”katsokaa, makkaraa”.

Kerran kuopus avasi Hangosta palatessamme moottoritiellä takaoven. Jos esikoinen istui tukevasti vaipoissaan ja turvavöissään vaikka kuinka vanhaksi, kuopus oli varsinainen Houdini, eikä koskaan ollut varmuutta, onko hän vyötettynä vai eikö ole. Huusin niin, että tärisin raivosta ja suustani ei tullut selviä sanoja.

Lapset muistelevat sitä vieläkin.

Mutta ehkä parasta Rellussa ovat olleet lyhyet ja pitkät matkat yksin. Ja se surkea rääkätty kasettisoitin-radio, jota soitan aina niin niin lujaa kuin pystyn. Ja laulan mukana. Autossa syntyy harha, ettei melu kuulu ulkopuolelle, mutta jos tarkastelen tilannetta ihan rehellisesti, niin arvelisin, ettei Rellussa ole kummoinenkaan äänieristys.

Kerran — kun olin löytänyt Espoosta kotiin –, oli pakoputki tippunut. Ajoin Espoosta Kumpulaan kohti toivoen, että pääsen kotiin ennen kuin pakoputken perässä tippuu jotain muuta, jotain missä pakoputki on kiinni.

Meteli oli korvia huumaava. Kuin moottori olisi sylissä. Tunsin suurta häpeää Töölöä ohittaessani ja ajattelin, että ajelen ihan muina miehinä. Lauleskelisin ja hyräilisin kuin tilanne ei häiritsisi minua lainkaan. Runeberginkadulla valoissa joku mies koputti ystävällisesti ikkunaan, ja kysyi, että ”oletko huomannut, että sun autosta on tippunut pakoputki?”

HÄ?? Eikä? Onko?

Kirjaston pihalla siis. Kun auto oli taas saatu ritarillisen naapurin ansiosta käyntiin, ajoimme ohjeiden mukaisesti pienellä vaihteella kunniakierroksen. Niin tulee tehdä, jotta akku latautuu. Kun pääsimme kotiin, kuopus totesi odottaneensa tätä hetkeä. Että pääsee taas kotiin.

Ikään kuin olisimme olleet kirjaston pihassa monta elämää.

Lupasin naapurille mutakakkua. Lasten mielestä se oli minulle sopiva rangaistus siitä, että olin saattanut heidät postin parkkipaikalla häpeään akun hylkäämässä autossa.

Kiittämättömät nulikat. Rellu on antanut kaikkensa. Minulle. Yhteishuoltajalle. Näille lapsille. Ja oravalle.

Stories of Life on sarja vanhoja Facebook-päivityksiä, joita on toivottu uusintoina. Facebook on minulle ennen kaikkea jakamisen ja tarinoidenkerronnan paikka. Jaan tarinoita vähän tutummille ystäville ja tällä tavalla säilytän itselläni tunteen, että tarinani ovat yksityisiä. Mutta ajan kuluessa niistä häviää yksityisyys, ja silloin ne ovat vain tarinoita. Anekdootteja elämästä. Silloin ne voi jakaa jo vaikka vähän muidenkin kanssa. Tarinoina elämästä.