Se oli tapahtunut hivuttamalla. Pienissä arkisissa tilanteissa. Sanomattajättämisissä, sisäänpäin kääntyneissä huokauksissa, nielaistuissa tunteissa ja ajatuksissa. Kun vaikeni, vaikka olisi pitänyt lausua ääneen. Kun pelkäsi seurauksia, vaikka olisi pitänyt sanoa siitä huolimatta.
Rikkovat rajat. Sillä tavalla ne olivat syntyneet. Murentavat katseet. Niiden arkipäiväistyminen. Välinpitämättömyys ja ymmärtämättömyys siitä, että meitä oli kaksi. Ei yksi, vaan kaksi. Että kummallakin oli merkitystä. Rikkaruohoinen halveksunta oli juurtunut tavaksi. Pieni ilkeily tullut osaksi arkea. Mielipiteiden mitätöinnistä tullut itsestäänselvyys.
Vähitellen oli muodostunut tavaksi ja vakiintuneeksi käytännöksi, ettei toisella ollut oikein mielipiteitä. Ja toisella niitä oli sitäkin enemmän. Ettei toisen tunteille ollut minkäänlaista tilaa. Ja kaiken tilan vei sen toisen tunteet. Että toinen tarkkaili ja myötäili, toinen piti ääntä ja esitti vaatimuksia.
Luultavasti kukaan ei ollut onnellinen. Epämääräisten rajojen määrittämässä suhteessa, jossa toisen rajat olivat täysin olemattomat. Läpikuljettavat. Toisella ne olivat kuin muurit, jonka sisäpuolella oli despootin valtakunta. Äkkiväärä itsevaltias. Joka halusi valtakuntaansa ihmisen, muttei osannut sellaiselle tehdä tilaa. Ja nöyrin palvelija, joka venyi yli rajojensa, auttoi, ymmärsi, jousti ja oli myötämielinen. Täydensi ja teki mahdolliseksi.
Miten kaikki oli edes alkanut?
Terveet rajat syntyvät kohtaamisissa. Niitä luodaan kaiken aikaa, väsymättömästi ja yhä uudelleen. Ne ovat pikemminkin arjen mikrotapahtumien tulosta kuin ihmisoikeusjulistuksia, jotka määritellään kerran suhteen alussa. Niitä synnytetään olemalla jatkuvassa dialogissa, jossa toiveita, tarpeita, tunteita ja ajatuksia vaihdetaan. Rajoja luodaan kertomalla mikä on ok ja mikä ei ole ok.
Rajat syntyvät, kun se mitä on sanottu nähdään ja kuullaan. Sitä kunnioitetaan. Kunnioitetaan, vaikkei se aina omasta perpsektiivistä tuntuisikaan järkevältä tai ymmärrettävältä. Se on toisen äänen kunnioittamista – silloinkin, kun toisen toiveen ja tarpeen alkuperä ja logiikka saattaa olla hienoinen mysteeri.
Terveiden rajojen edellytys on kaksi ihmistä, jotka tuntevat ja tietävät omat tunteensa, tarpeensa ja toiveensa. Hurjinkaan parisuhdefakiiri ei arvaa toisen sisäistä maailmaa kuin osittain. Siihen tarvitaan oman sisäisen maailman tunnistamista ja sen sanoittamista. Sen voi jokainen tehdä vain itse. Vain minä voin sanoittaa minun tunteeni, tarpeeni ja toiveeni tarkasti – jos minäkään. Oma sisäinen maailma kun on joskus meille itsellemmekin suuri mysteeri. Vain sinä voit sanoittaa sinun sisäistä maailmaasi. Yhtä tarkasti — ja toisinaan yhtä sumuisesti kuin minäkin.
Ja jos olemme onnekkaita, meillä on rinnallamme ihminen, joka näkee ja kuulee — ja kunnioittaa näkemäänsä ja kuulemaansa.
Ja jos et ole onnekas, mitä teet? Jäätkö nielemään sanojasi, sisäistä maailmaasi — vai etsisitkö rinnallesi ihmisen, joka näkee ja kuulee sinut?
Sinä päätät. Vain sinä.